Ranskalaisfilosofi Montesquieun (1689–1755) mukaan sellaisista ihmisistä tuleekin näkemyksissään avarakatseisempia ja ajatuksissaan joustavampia, joilla on mahdollisuus kohdata monenlaisia ihmisiä ja kansoja. Sen sijaan ainainen samoilla sijoilla pysyttely ja totunnaisissa tavoissa pitäytyminen tekee ihmisestä sulkeutuneen ja jäykkäliikkeisen. Matkustakaamme vieraille seuduille ja kohdatkaamme mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, on Montesquieun neuvo jokaiselle itseään kehittämään pyrkivälle.

Montesquieun viisaan neuvon seuraaminen onnistuu vallan mainiosti ilman suihkukoneita, kaukolomia ja paksua lompakkoa. Itse asiassa ei ole pakko matkustaa minnekään tai ainakaan kauas voidakseen oppia uutta ja avatakseen ajatteluaan. Tutuimmasta tutuinkin voi tarjota uusia kokemuksia, kunhan oppii näkökulman vaihtamisen taidon.

Näkökulman vaihtamisen taidosta sain erinomaista havainto-opetusta menneenä talvena Stormin kotimaisemissa, kun lumi peitti pellot, metsät ja muut maisemat. Lumikenkien ansiosta saatoin yhdessä puolisoni kanssa siirtyä tutuilta kulkureiteiltämme peltoaukeille, metsämaisemiin, mäkimaastoihin ja järvenjäille nähdäksemme peritutut kotimaisemat aivan uusista näkökulmista. “Sama” Stormi näytti toiselta kuin ennen, kun katsoimme sitä uusista tähystyspisteistämme. Vain muutaman sadan metrin päästä kotoamme löysimme paikkoja, joissa tuntui siltä kuin olisimme olleet kaukaisessa lumisessa erämaassa!

Lisää harjoitusta näkökulman vaihtamisen taidossa sain kiirastorstaina, kun vietin muutaman tunnin Suodenniemellä. Halusin tietää, miltä “Sastamala” näyttää, kun sitä katsoo suodenniemeläisestä perspektiivistä. Suodenniemihän liittyi Vammalaan vuonna 2007, kaksi vuotta myöhemmin syntyi Sastamalan kaupunki.  Mutta mikä Sastamala on? Missä on Sastamala? Sastamala on noin 25.000 asukkaan kaupunki, joka sijaitsee Pirkanmaalla. Mutta ei ole olemassa vain yhtä Sastamalaa, vaan monta Sastamalaa. Stormilaisesta tai vammalalaisesta näkökulmasta katsottuna Sastamala on eri asia kuin Sastamala suodenniemeläisestä vinkkelistä nähtynä. Yksi ja sama kunta asukkaineen, mutta kuitenkin monta kuntaa – riippuen siitä miltä kantilta tuota yhtä ja samaa “Sastamalaa” kulloinkin tarkastelee.

Itse haluan katsoa Sastamalaa monista ja vaihtelevista näkökulmista ennen muuta siksi, ettei mielessäni muodostuisi harhaa siitä, että Sastamala muka voitaisiin pätevästi määritellä vain omasta perikotoisesta stormilais-vammalalaisesta näkökulmastani. Kuten filosofi Montesquieu tiesi, yhteen ainoaan näkökulmaan rajoittuminen, sananmukaisesti kapeakatseisuus, tekee ihmisestä jäykän ja suvaitsemattoman. Sellainen en tahdo olla. Siis Suodenniemelle mielen joustavuutta ja ajattelun avaruutta kehittämään!

Menomatka sujui joutuisasti nykyään melko hyväkuntoista – ennen oli toisin! – Putajantietä huristellen: Stormin ja Suodenniemen välinen neljänkymmenen kilometrin taival taittui runsaassa puolessa tunnissa. Perille päästyäni pysäköin voimavaununi Sinervön kaupan pihaan. Puodin puolella oli ahdasta, sillä elintarvikkeita ja rautakauppatavaraa notkuvat hyllyrivistöt ja käytävät tukkineet lastintäyteiset ostoskärryt asiakkaineen estivät suoraviivaisen etenemisen juomapuolen, kananmunahyllyn ja makeisosaston kautta kassajonoon. Mainiota, Moinen aamuruuhka tarjosi tuiki tarpeellista elämäntuntua! Tuntui myös siltä kuin olisin saapunut johonkin ihmisiä kuhisevaan Lapinkylään, jonka kauppapuodissa kokoontuu sankka joukko erämaiden asukkaita ja satunnaisia kulkijoita.

Jätin auton Sinervön pihaan ja lähdin kävelemään pitkin taajamaa halkovaa kylänraittia. Hetimmiten silmiin osui vielä osin lumen peittämä urheilukenttä. Lupaavasti siellä täällä pilkottanut punertava murskepäällyste vei ajatukseni kesään ja harrastamaani paljasjalkajuoksuun. Kesän tullen palaisin takaisin Suodenniemelle saadakseni juosta muutaman kierroksen tällä paljaan jalan alla hyvältä tuntuvalla päällysteellä! Samalla kesämatkalla aion tutustuttaa jalkojeni anturat myös Kisulan luonto- ja patikkareittien suodenniemeläisiin metsämaastoihin. Reitit muodostavat 32-kilometrisen verkoston Kiikoisten, Suodenniemen ja Lavian syystä ylistetyissä luonnonmaisemissa.

Urheilukentän läheisyydessä havaitsin puisen rakennuksen, jossa oletin sijaitsevan elintarvikekioskin veikkauspisteineen. Ehkäpä sieltä saisi kupillisen kahvia vilpoista aamua lämmittämään. Hämmästykseni oli melkoinen, kun havaitsin tulleeni yhdistettyyn kirjakauppaan ja lahjatavaraliikkeeseen! Kahvia en edes muistanut kysyä, sillä kirjat ja saviruukut anastivat kaiken huomioni. Suodenniemen kirjastossa olen käynyt aiemminkin, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sen läheisyydessä pidettiin kirjakauppaa. Kirjan sijasta hankin Kustavin Savipajan valmistaman siron saviruukun. Myyjä, puodin kiikoislainen omistajatar, kertoi vuosikymmeniä vanhan rakennuksen olleen alusta alkaen kauppapuoti. Hänen omistukseensa kauppa siirtyi kuusi vuotta sitten. Ongelma on se tavallinen: paikallisia kyllä käy tuon tuostakin, mutta lahjatavarat ja kirjat jäävät hyllyihin. Ainoa oikea tapa osoittaa arvostustaan pakallisia kaupallisia palveluita kohtaan onkin niiden aktiivinen käyttäminen muuhunkin kuin oleskelu- ja jutustelutarpeita tyydyttämään.

Keskustelumme siirtyi julkisiin palveluihin. Vammalaan liittymisen jälkeen hammashoitola lakkautettiin, mutta terveysasema sai vielä jäädä. Mutta varsinkin autottomat vanhukset pelkäävät, miten sitten käy, jos myös terveysaseman ovet suljetaan. Suuren menetyksen tulee aiheuttamaan paikallisen lääkärin eläkkeelle siirtyminen. Hän on kuulemma erinomaisen helposti lähestyttävä ihminen, joka muutamaa muualla vietettyä vuotta lukuun ottamatta on menestyksellä hoitanut suodenniemeläisiä potilaitaan vuosien ajan. Tuttu ja turvallinen oma lääkäri on sentään aivan toista kuin jatkuvasti vaihtuvat keikkalääkärinplantut, joita eivät niinkään kiinnosta potilaat kuin ylimitoitettu korvaus hutaisten tehdystä työstä.

Säästöpankin talon kulmalta käännyin kirkolle johtavalle tielle. Ennen kirkonmäelle nousua päätin piipahtaa entisessä kunnantalossa, Sastamalan kolmanneksi kauneimmaksi rakennukseksi äänestetyssä punavuorisessa hirsitalossa, jossa sijaitsee Sastamalan kaupungin Suodenniemen lähikirjasto. Kirjastovisiitti jäi vain aikeeksi, sillä ovet aukeaisivat vasta puolelta päivin. Aiempien kokemusteni perusteella voin suositella tätäkin pikku kirjastoa jokaiselle, joka haluaa viettää rauhallisessa miljöössä tovin laatuaikaa itsensä seurassa. Tällaisiin huippuhetkiin sadat suomalaiset kirjastot tarjoavat toinen toistaan viehättävämpiä tiloja ja tilaisuuksia!

Kirkonmäelle nousun suoritin jyrkän lounaisrinteen puolelta. Tähän houkuttivat lähes satavuotiaat sammaloituneet kiviportaat. Niiden päässä kohosi sileänpyöreistä luonnonkivistä rakennettu kookas muistomerkki. Sen patinoituneessa taulussa luki “Suodenniemen verisissä taisteluissa 1918 kaatuneitten ja taisteluihin osallistuneitten muistoksi”. Toisessa taulussa, ratsun selässä istuvaa kenraali Mannerheimiä esittävän piirroksen alla, lueteltiin ne “murhatut”, jotka olivat menettäneet henkensä vuoden 1918 helmi-maaliskuun yhteenotoissa punaisten joukkojen kanssa. Myös katastrofiin päättyneeseen Aunuksen retkeen Suodenniemen miehiä oli osallistunut – ainakin se yksi, jonka taulu kertoo kaatuneen Aunuksessa 28.4.1919.

Suodenniemen kirkko sijaitsee kylän korkeimmalla paikalla. Ahdistavista kansalaissodan ajoista oli mukava palata nykypäivään vetämällä keuhkot täyteen raikasta kevätilmaa ja antamalla katseen hyväillä kirkonmäeltä avautuvia laajoja peltomaisemia. Mäkeä hallitsevan puukirkon ovet olivat periluterilaiseen tapaan lukittu, joten kokemus Suodenniemen kappeliseurakunnan pyhätöstä jäi vajavaiseksi. Toivottavasti sisätilat ovat paremmassa kunnossa kuin kirkon maalia kaipaava ulkopinta tai kirkonmäen pusikoituneet rinteet.

Kirkolta laskeuduin sen juurella sijaitsevan seurakuntatalon edustalle. Tätä ilmeetöntä modernia pytinkiä enemmän minua kiinnosti ja innosti läheisellä Koippurinmäen rinteellä seisova vanha vuoraamaton hirsitalo. Siinä toimii Suodenniemen kotiseutumuseo. Senkin ovet olivat säpissä, sillä museon aukioloajat rajoittuvat kesäkuukausiin. Silloin Koippurinmäellä järjestetään myös konsertteja ja muita tapahtumia. Jälleen uusi syy palata kesän tullen suodenniemeläisiin maisemiin!

Raikas kevätilma ja rinteiden kapuaminen herättivät ruokahaluni. Ennen lounasta päätin kuitenkin tehdä pikavisiitin taajaman toisella kulmalla sijaitsevalle entiselle Pohjankylän koululle, joka kuntaliitoksen jälkeen nimettiin mielikuvituksettomasti Suodenniemen kouluksi. Myös se sijaitsee mäellä. Uudehkossa kiinteistössä (valmistunut 1988, peruskorjaus ja laajennus 2001) sijaitsevan koulun pihassa liehui ympäristökoulun statuksesta kertova Vihreä lippu. Paitsi ympäristökasvatukseen panostamisesta lippu kertoo myös siitä, että tämä ala-aste on ajantasaisen ja aktiivisen perussivistyksen tyyssija.

Ruokapaikka oli helppo valita, sillä tarjolla oli vain yksi vaihtoehto, entisessä postin talossa sijaitseva Lounaskahvila Piano. Yksikin lounaspaikka on kuitenkin verrattomasti enemmän kuin ei ainuttakaan lounaspaikkaa. Olen monet kerrat vieraillut Suodenniemeä paljon suuremmissakin taajamissa, joissa lounasta ei ole ollut lainkaan tarjolla. Eikä Pianossa tarjottu vain lounasta, vaan mitä maittavin lounas: salaatteja, lihamureketta höystöineen, jälkiruuaksi kääretorttukahvit. Reipas ja ystävällinen emäntä ei liene pienin syy siihen, että lounasbaari vaikuttaa varsin viihtyisältä ravintolalta. Kirjan kaupunkiin sopii mainiosti puolestaan se, että ravintolan sivuhuoneessa on tarjolla monta hyllymetrillistä kirjoja euron kappalehintaan! Iltahuveistakaan ei ole puutetta, ei ainakaan tulevana lauantaina, kun illan tulee huipentamaan eroottisen taiteilijan “Striptease Jennyn” esitys.

Naapuripöydässä lounastanut mieskolmikko taisikin jo spekuloida tulevan huvituksen tarjoamilla elämyksillä. Vankkojen maajussien hyväntuulisen huumorin sävyttämä rupattelu sivusi myös Vammalan Lentopallon tulevia finaaliotteluita. VaLePa lieneekin yksi uuden “sastamalalaisen” identiteetin tärkeä osatekijä – siitäkin huolimatta, että seuran nimi viittaa vain Sastamalan päätaajamaan.

Pianossa nautitun lounaan jälkeen tunsin oloni sen verran raukeaksi, etten toimertunut rakennuksen  toisessa kulmassa sijaitsevaan osto- ja myyntiliike Iisakin Eevaan. Tämäkin kiinnostusta herättävä paikka jääköön ensi kesälle, kuten myös Säästöpankin talossa sijaitseva kukkakauppa, Osuuspankin talossa sijaitseva apteekki ja niitä vastapäätä toimiva elintarvikeliike Itälinna.

Stormiin palasin hiekkaharjuisia ylänkömaisemia halkovaa Mouhijärventietä. Tämän reitin läheisyydessä sijaitsee todella näkemisen arvoinen paikka, Villa Royal. Ensi kesänä siellä tulee käymään melkoinen kuhina kun tuhannet ihmiset saapuvat katsomaan Egyptin aarteet -näyttelyä. Mistään halpahintaisesta rihkamaspektaakkelista ei ole kysymys, vaan huolellisesti valmistettujen ihmiskunnan arkeologisten aarteiden rekonstruktioiden esittelystä. Hämmästystä ei herätä niinkään se, että Egyptin muinaisesineistä on tehty taidokkaat jäljennökset – niitä näkee muuallakin – vaan se, että joku vaivojaan säästämättä teettää sellaiset näyttääkseen niitä kaikelle kansalle pienen kaupungin syrjäkulmalla! Tämä on huimaa kulttuurityötä!

Huimaa on myös se, että Sastamalan kaupunkiin kuului sellainenkin erinomainen paikka kuin Suodenniemi. Ilman sitä ja muita kulmakuntiaan Sastamala olisi nykyistä paljon köyhempi kaupunki. Itse asiassa Sastamala ei olisi ilman kyliään ja taajamiaan yhtään mitään. Sastamala on Sastamala vain siksi, että Suodenniemi ja muut paikat tekevät sen Sastamalaksi. Niistä jokaisella on korvaamaton roolinsa uuden kaupungin osatekijänä. Siksi Suodenniemeä tai mitään muutakaan Sastamalan osaa tai aluetta ei pitäisi arvioida vain menoeränä saati rasitteena, vaan päinvastoin rikkautena, jota tulee kaikin tavoin vaalia ja arvostaa. Sastamala on Suodenniemellä mitä aidoimmassa merkityksessään!

Kotoani Stormista on lähes mahdoton onnistua kulkemaan juoksu- tai kävelyvauhtia Vammalaan kohtaamatta matkalla Tampereelta tulevaa tai sinne menevää hopeakylkeä sinisine raitoineen. Vuosikymmenien ajan kyydittäjinä toimivat Lauttakylän Auton ensin ruskeansävyiset ja sitten Express-bussin väreihin puetut linjavaunut TAL-1-alkuisine rekisterikilpineen. Yrityskauppojen jälkeen kyydistä vastasivat Koiviston Auton oranssiraitaiset autot, jotka muutama vuosi sitten vaihtuivat saman yhtymän Satakunnan Liikenteen menopeleiksi.

Vuosikymmenien myötä myös autojen kuljettajat ovat vaihtuneet vanhan polven siirtyessä eläkkeelle ja uusien kuskien istuutuessa ohjauspyörien taakse. Nykyään kuskikunnassa on myös naisia, mutta rahastajia eli autoemäntiä yhdessäkään pikavuorossa ei enää taida olla. Rahastus onnistuu toki kuljettajaltakin, mutta lapsuudenmatkojeni riemunaihe, napin painalluksella hoitunut juoman ja suklaapatukan tilaus autoemännältä, on kultainen muisto vain.

Kaksi asiaa on pysynyt entisellään: kuljettajien huoliteltu asu, miellyttävä käytös ja erinomainen ajotaito – sekä kaikkein tärkein: jokatuntinen yhteys varhaisesta aamusta iltamyöhään Vammalan, Turun ja Tampereen välillä – Huittinen ja Nokia tärkeinä välietappeina. Näitä itsestäänselvyyksiä tulee vaalia ja varjella. Paras tapa on käyttää pikavuoroyhteyttä aina kun mahdollista. Itse juuri matkustin Vammalasta Turkuun varmaotteisen naiskuljettajan kyydissä läpi alavien ja kevättalven auringon kultaamien länsisuomalaisten maisemien. Parituntinen matka sujui sähköposteja hoidellessa ja autossa tarjolla olleita aikakauslehtiä lueskellessa. Määränpäässä odotti makoisa lounas aivan Turun linja-autoaseman kupeessa sijaitsevassa ruokapaikassa.

Nykyään lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen aina kun näköpiiriini ilmaantuu Turun ja Tampereen väliä taittava pikavuoromme. En näe silmissäni vain linja-autoa, vaan kotikuntani yhteyksissään suurempaan maailmaan, ei vain Pirkanmaan Tampereeseen ja Varsinais-Suomen Turkuun, vaan niiden kautta aina muihin maihin ja maanosiin saakka! Mieleeni palaa muisto yli neljännesvuosisadan takaisesta kesäpäivästä kun nousin kahden kaverini kanssa Turun autoon aloittaaksemme ensimmäisen interrail-matkamme. Kuukauden mittainen junaretkemme alkoi ja päättyi Lauttakylän Auton pikavuorossa!

Molempi parempi. Tietenkin myös Porin rata junayhteyksineen on Sastamalalle tuiki tärkeä asia. Mutta vain junan varaan kaupunkimme julkisia yhteyksiä ulkomaailmaan ei pidä jättää. Linja-auto on junaa ketterämpi kulkuneuvo: vuorot kulkevat tiheämpään ja pysäkkejä on taajemmassa kuin rautateillä. Aikataulussakin pikavuorot pysyvät paljon säntillisemmin kuin nyky-VR:n junat. Useimmalle kuntalaiselle pikavuoropysäkki on myös lähempänä kuin Vammalan tai Karkun asema. Huittisiin junalla ei edes pääse, ja Turkuun päästäkseen täytyisi kiertää Tampereen kautta.

Oma vakaa aikomukseni on vähentää oman auton käyttöä matkoillani ja suosia varsinkin linja-autoa. Viimeaikaiset junakokemukseni ovat vähemmän innostavia, sillä niin monta kertaa juna on ollut myöhässä tai VR:n toiminta muutoin kehnoa. Kerran matkasuunnitelmieni muututtua jouduin pulittamaan kymmenen euron peruutusmaksun sekä meno- että paluulipusta! Tällainen on häikäilemätöntä rahastusta, joka ei ainakaan innosta junan käyttöön.

Pinttyneestä yksityisautoilijasta – joihin itsekin lukeudun – voi aluksi tuntua rasittavalta hankkiutuminen bussipysäkille, eikä autonsa rauhaan tottunut välttämättä pidä matkanteosta ventovieraiden seurassa. Toisinaan linja-autoissa on myös ahdasta, kun työmatkalaiset ja opiskelijat täyttävät penkit. Tosiasia on kuitenkin myös se, että linja-autokyyti on huoletonta menoa, kun matka joutuu torkkuessakin, kyyti on vakaata huonossakin kelissä, eivätkä omat kädet ole rattiin sidottu. Matkanteon voi myös huoletta aloittaa baarin tai ravintolan neuvoa-antavilla!

Kun suosimme kotikaupunkimme muuhun maailmaan kytkeviä pikavuorojamme ja muita julkisia kulkuneuvojamme emme ainoastaan tee hyvää ympäristötekoa, vaan olemme myös osaltamme varmistamassa sitä, ettei Sastamala ainakaan huonojen liikenneyhteyksien takia pääse taantumaan takapajulaksi ja perämaaksi.

Näinkin voi käydä. Eräs kollegani muutti jokin aika sitten Laviaan, sillä työmatka Tampereelle ja takaisin hoitui Pori-Tampere-pikavuorolla. Vaan ei hoidu enää, sillä yhteyksiä harvennettiin niin, että työpäivät matkoineen venyisivät kohtuuttoman pitkiksi. Pikavuoroyhteyden myötä Lavia menetti ainakin kaksi kelpo veronmaksajaa, kun kollegani perheineen muutti takaisin Tampereelle.

Onneksi meillä Sastamalassa asiat ovat paremmin – jatkossakin, kunhan vain vaalimme pikavuorojamme, emmekä anna niiden vaarallisella tavalla muuttua itsestäänselvyyksiksi!

Kieltovuosien päätyttyä vammalalaisten matkat Kiikan ja Keikyän suuntaan rajoittuivat lähinnä uimahallireissuihin tai työmatkoihin Finnish Chemicalsin klooritehtaalle. Miten on nykyään, kun Kiikka ja Keikyä kuuluvat Sastamalaan? Uimahalleissa vammalalaisia kyllä käy, mutta ei heitä juuri muuten entisen Äetsän kunnan alueella näy. Päätin korjata tilanteen omalta osaltani eli viettää muutaman tunnin luppopäivästäni Keikyän Pehulassa. Kokemus oli kaikessa arkiharmaudessaan varsin antoisa. Täyteläisten matkakokemusten saamiseksi ei välttämättä tarvita tuhansien kilometrien matkoja vieraisiin maihin ja eksoottisiin maisemiin. Pehulakin riittää, kunhan kulkee aistit avoimena pienestä ja tavanomaisesta nauttien. Siinä missä pätevä taiteilija luo yksinkertaisesta asetelmasta ilmeikkään taideteoksen voi kuka tahansa opetella aistimaan rikasta elämää siellä missä ikinä onkaan liikkeellä.

Siispä kolmostielle ja Pehulaan! Matkanvarren Kiikan jätin toiseen kertaan. Kaksi ensimmäistä matkakohdetta olivat ajatuksia herättäviä kokemuksia: entinen vetoketjutehdas ja ränsistynyt rautatieasema. Suuren tehdaskolossin tiloissa oli sentään jotakin toimintaa, vaikka vetoketjujen valmistus loppuikin jo vuosia sitten, kun tuotanto siirrettiin Puolaan. Enimmillään vetoketjutehtaalla oli ollut töissä satoja vetoketjuntekijöitä, nyt suurin osa tiloista on vailla tuotannollista hyötykäyttöä. Vetoketjutehdas onkin globalisaatiokehityksen muistomerkki keskellä suomalaista maaseutumaisemaa.

Edellistä ankeamman kokemuksen tarjosi entinen Äetsän asema, jolla junat lakkasivat pysähtymästä vuonna 2003, kloorikuljetukset jo aikaisemmin. Pistoraiteesta tehtaalle ei taida enää olla jäljellä kuin ruohottunut ratapenkka jos sitäkään. Rautatiehallituksen pääarkkitehti Bruno Granholmin 1900-luvun alussa suunnittelema ja kahteen kertaan laajennettu asemarakennus siirtyi Senaatti-kiinteistöjen omistukseen 2007, joka myi sen edelleen yksityiselle. Ostajan oli tarkoitus siirtää rakennus toisaalle. Nyt paikalla on pahoin rapistunut asemarakennuksen torso, jonka hoito on täysin laiminlyöty. Vanhan asemarakennuksen haamu keskellä ruokkoamatonta pihapiiriä on häpeäksi koko Porin radalle ja sen yli satavuotiaalle junaliikenteen perinteelle.

Pehulaan päästyäni apea alkutunnelma vaihtui arkileppoisaan mielialaan. Uimahalli aukeaisi vasta kolmelta, joten polskuttelut saivat jäädä toiseen kertaan. Klooritehtaan parkkipaikalla laskin ilahduttavan monta ajoneuvoa eli takavuosien saneeraustoimista huolimatta kemianteollisuus tarjoaa edelleen toimeentulon monelle lähiseutujen ihmiselle. Toivoa sopii, ettei nykyisin Kemiran omistamasta tehtaasta muodostu uutta globalisaatiokehityksen muistomerkkiä Sastamalaan!

Omalta osaltani paikallista elinkeinoelämää tukeakseni päätin ryhtyä laukkukaupoille – ja olinhan sentään tämän alan suomalaisella ydinalueella. Pehulan koulun kohdalta käännyin vasemmalle Pehulantielle. Sen varrellahan sijaitsee edullisista hinnoistaan ja hyvästä valikoimastaan laajalti tunnettu Laukkutila Ihanamäki. Muutakin nähtävää on, kuten heti risteyksessä sijaitseva kookas kauppakiinteistö, jonka laukkutehtailija Jouni Heinonen on juuri restauroinut komeaksi kivikartanoksi. Selvä ilmaus luottamuksesta valoisaan tulevaisuuteen! Kartanoa vastapäätä sijaitsevassa vähemmän komeassa elementtilaatikossa toimii Sannan kahvila. Paikan hienostelemattomuus lienee vain hyvä asia kahvilaa kantapaikkanaan pitävälle äijäkunnalle. Sisälle saapuvan ottaa vastaan asiakaskunnalle ominainen sakea äijäntuoksu.

Kassiostoksilla oli päässyt nälkä yllättämään. Orhanin kebabin ja Torikahvilan ahvenfileen välillä valitsin tällä kertaa jälkimmäisen vaihtoehdon. Saman valinnan oli tehnyt muutama ruokatuntilainen, eläkeläispariskunta ja kolme omissa oloissaan aterioiva ikäihmistä. Parissa pöydässä vaihdettiin kuulumisia kahvikupin ääressä. Pehulan Torikahvila pärjää hyvin vertailussa Sastamalan ilahduttavan lukuisten muiden lounaspaikkojen kanssa. Valittamista ei ole myöskään samassa rakennuksessa sijaitsevan K-marketin tarjonnassa. Asiakkaita näyttikin riittävän karkkiostoksilla olleesta kolmen pikkutytön ryhmästä leikkelevalikoiman tarjontaa tarkkaan tutkineeseen ikämieheen. Elintarvikkeita voi ostaa myös hieman loitommalla sijaitsevasta Siwasta.

Eivätkä Pehulan kaupat suinkaan tähän lopu. Polkupyörän voi hankkia Kauko Kuusistolta, rohtoja Pehulan apteekista ja kukkia Keikyän kukkakaupasta. Kesäaikaan myös torimyyjät saapuvat paikalle. Aineettomiakin palveluita on tarjolla: fysioterapeutti Perkola ja hieroja Marila virastotalossa, selkäpysäkki ja pankkipalvelut Osuuspankin talossa, Äetsän laskenta- ja yrityspalvelu Keikustien liikekiinteistössä, lisäksi kaksi tai kolme parturi-kampaamoa ja yksityinen lääkäriasema Päätien varressa. Julkiset lääkäripalvelut ovatkin sitten onnahdelleet, kiitos heikkotasoisen ostopalvelun. Myös erinomaista julkista palvelua on tarjolla, nimittäin Sastamalan Opiston piirit Pehulan koululla ja muissa keikyäläisissä paikoissa. Oman visiittinsä ansaitsee tekstiilitaiteilija Anneli Keinosen designyritys entisen Keikyän meijerin eleganteissa tiloissa.

Vatsan jälkeen tuli silmien vuoro. Suuntasin Kokemäenjoen ylittävälle riippusillalle. Kyltti kertoi sillan olevan Suomen pisin laatuaan (228 m). Sakeasta räntäsateesta huolimatta näkymä alajuoksulle voimalaitoksen suuntaan oli kaikessa utuisuudessaan vaikuttava. Varmastikin maisemasta myös nautti koiraansa ulkoiluttamassa ollut rouva. Harvalle on tarjolla yhtä kaunista kävelyreittiä päivittäiseksi ilonaiheekseen kuin keikyäläisillä. Heidän nykyinen riippusiltansa valmistui vuonna 1948, katkesi talvimyrskyssä 1957, mutta korjattiin nopeasti entistä vahvemmaksi. Kunhan lumet sulavat, aion hypätä pyöräni satulaan ja ajella Sarkiantietä Kiikan kautta riipusillalle kesäistä jokimaisemaa ja vankkaa tiilistä voimalaitosta katselemaan! Samalla reissulla aion myös tarkemmin perehtyä jokivarren vanhoihin asuinsijoihin, kuten jo nimeltään kiehtovaan Sorretunpolun puutalomiljööseen. Matkaani tulen valmistautumaan lukemalla Keikyän kylistä ja jokivarren elämänvaiheista kertovia teoksia, kuten Huikanpäästä Sorretunpolulle, Vanhaa Keikyää ja Antti Heinikorven Härkäkalliolta Villilän vuolteelle: elämää jokivarren Keikyässä.

Kuntaliitoksia perustellaan julkisten palveluiden turvaamisella, mutta moni pelkää liitosten myötä palvelujen yhä voimallisemmin keskittyvän uuden kunnan pääkeskukseen, kuten Sastamalassa Vammalaan. Kunnantaloa Pehulassa ei tietenkään enää ole, mutta onneksi sen tiloissa on edelleen toimintaa, Sastamalan tukipalvelut ja Sastamalan kirjaston Äetsän toimipiste. Kirjaston aukioloajat eivät ole aivan mitättömät. Kirjasto on avoinna viitenä päivänä viikossa, yhteensä 28 tuntia. Suorastaan mainiolta vaikuttaa puolestaan nuorisotalo Puuhala läheisessä suuressa tiilirakennuksessa. Siinä sijaitsee myös kuntosali ja vanhustentalo.

Sakeneva räntäsade ei innostanut riippusillalla käyntiä pitempään kävelyretkeen, mutta muutama tunti Pehulassa oli kehnosta säästä ja kaltoin kohdellusta asemarakennuksesta huolimatta miellyttävä kokemus. Kesällä keikyäläinen maisema on toki parhaimmillaan, eikä automatka pitkin liukasta kolmostietä toki vedä vertoja polkupyörällä tai jalkapelillä tehdylle suviselle Keikyän matkalle. Mutta myös tuiki tavallisena talvisena arkipäivänä Pehulassa voi kokea olonsa viihtyisäksi, hankkia monenmoisia elämyksiä ja ajattelun aineksia pohdintoihin ihmiselosta ennen, nyt ja tulevaisuudesta. Rikkaat ja täyteläiset kokemukset eivät ole paikasta kiinni, joskin paikka vaikuttaa siihen, millaiseksi nuo kokemukset muodostuvat. Pehulan helmikuussa 2012 tarjoamat kokemukset innostavat uusiin matkoihin Keikyään ja muualle Sastamalaan!

Kaupunkikuvasta ovat poistuneet myös monet oman 1970-luvun lapsuuteni tutut rakennukset. Esimerkiksi Hongiston kauppa, Rautavedenkadun poliisitalo, Valkamakadun rukoushuone, Tillon elegantti kivitalo Kilpinokankadulla, postin talo Marttilankadun ja Kirkkokadun risteyksessä, Puistokatua reunustanut “Kiinan muuri” taloineen, paloasema torneineen, Mallastehtaan punatiilikolossi Liekolankadulla, Vammalan Kirjapainon mahtava kivitalo kymmenennessä korttelissa, Levorannan Autoliike ja Esson huoltoasema torin laidassa, Vammalan konepaja Vapaudenkadulla ja Uittoyhtiön päällikön mahtava asuintalo Rautaveden rannassa. Listaa voisi jatkaa monilla vähäisemmillä rakennuksilla, joista viimeisimmät on purettu aivan hiljattain uusien kerrostalojen, muiden rakennusten sekä katu- ja asemakaavajärjestelyjen tieltä.

Itseäni vanhemmat vammalalaiset voivat lisätä muistojensa listaan monia muita vuosikymmenien saatossa kadonneita rakennuksia. Sellaisia ei sentään enää taida olla keskuudessamme, joilla olisi omakohtaisia muistoja Vammalan kauppalan alkuvuosilta 1910-luvulla tai vuoden 1918 melskeissä maan tasalle palaneista rakennuksista.

Vaikka yhä harvemmalla nykyisellä vammalalaisella on omia muistikuvia kauppalanaikaisista vanhoista rakennuksista, niin niiden perään yhä uudelleen haikaillaan. Jotkut valittavat sitä suurta ja harkitsematonta vimmaa, jolla hävitystyö suoritettiin. Mutta miten rakennukset olisi voitu säilyttää? Kuka niistä olisi huolehtinut? Useimmiten purkutuomion saanut rakennus oli kaukana parhaiden päiviensä kukoistuksesta. Kuinka moni olisi halunnut asua vanhassa rötiskässä? Tai kuinka monella olisi ollut varaa, aikaa ja intoa ryhtyä kunnostamaan huonokuntoista puutaloa? Kuinka monelle vammalalaiselle sittenkin aika vähälukuiset vanhat talot olisivat voineet tarjota asunnon verrattuna niiden tonteille nousseisiin kerrostaloihin? Mitä järkevää käyttöä pienessä kaupungissa olisi voitu keksiä entiselle mallastehtaalle, kirjapainolle, konepajalle? Mieleen tulee kirjasto tai jokin muu kulttuuritila, mutta ei paljon muuta.

Monesti suurempi synti kuin vanhan purkaminen on se mitä rakennetaan tilalle. Tästä ovat hyviä esimerkkejä virastotalo ja Torikeskus. Ensi mainittu on ruma jähmeä möhkäle, joka kaiken lisäksi on käynyt miltei tarpeettomaksi. Torikeskus on kolkko elementtilaatikko, joka tehokkaasti hävittää kaiken avaruuden tunnun koko torinseudulta. Kehumista ei ole myöskään nykyisessä Tyrvään Sanomien ankeanharmaassa liiketalossa, mutta onneksi siitä pian päästään.

Lämpimimmät lapsuudenmuistoni Vammalan rakennuksista eivät juuri liity vanhoihin rakennuksiin –  paitsi Hopun kouluun – vaan 1970-luvun alkupuolella nousseisiin Sylväänkadun kerrostaloihin, keskustan uusiin liiketaloihin (moderni Jokisen tekstiilin talo!) ja lähistöllä sijaitsevaan Sylvääseen. Olen alusta saakka (vuodesta 1973) pitänyt tätä entistä opinahjoani ja vanhempieni työpaikkaa yhtenä paikkakunnan tyylikkäimmistä rakennuksista. Myös aluesairaalan valkeanhohtoinen uudisrakennus ja sen edustan laajat nurmialueet ovat aina miellyttäneet silmääni.

Sylväänkadulla oman kotikerrostaloni tieltä purettiin Prusin kulttuurisuvun kivitalo. Tämä ei minua lainkaan harmittanut, hyvä jos asian edes noteerasin. Asuntomme yläpuoliseen asuntoon muuttanut Antti Prusikin vaikutti olevan varsin tyytyväinen uuteen kotitaloonsa. Moderni kerrostalo viihtyisine pihapiireineen täytti kaikki hyvän asumisen vaatimukset – joskaan uima-allasta talossamme ei ollut, mutta heti vastapäisestä kerrostalosta sellainenkin löytyi. Sylväänkadun kerrostaloissa Rautaveden rannalla asui tyytyväisiä ihmisiä!

… ja monia lapsiperheitä, kuten muissakin vammalalaisissa kerrostaloissa. Sylväänkadulla ei tarvinnut kavereita kissojen ja koirien kanssa hakea. Nykyään on toisin. Ollut jo pitkään. Me muutimme omakotitaloon Varilaan jo 1980-luvun alussa. Samoihin aikoihin omakotiasumiseen vaihtoi moni muukin vammalalainen lapsiperhe. Nykyään kerrostalo ei ole näille edes välietappi matkalla omakotitaloon. Omakotitaloon halutaan heti, ainakin heti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Kerrostaloihin muutetaan vasta vanhuudenpäiviä viettämään, avioeron sattuessa tai jos vuokra-asunto kerrostalossa on jostakin syystä ainoa taloudellisesti toimiva vaihtoehto.

Vammalan keskustassa on enemmän kerrostaloja kuin koskaan, mutta niissä taitaa asua vähemmän lapsia kuin milloinkaan. Uusia taloja ei edes rakenneta lapsiperheille, vaan sinkuille, lapsettomille pariskunnille ja eläkeläisille. Uusien kerrostalojen asunnot ovat yleensä yksiöitä ja kaksioita, korkeintaan kolmioita. Neljän ja viiden huoneen asuntoja on lähinnä 1960- ja 70-luvun kerrostaloissa. Eivätkä lapsiperheet niihinkään hakeudu, vaan uudempiin ja vanhempiin omakotitaloihin. Miksi hakeutuisivatkaan, sillä ovathan omakotitalojen neliöhinnat huomattavasti alemmat kuin keskustan kerrostalojen. Huippua edustavat ne uudet kerrostalot, joissa järvinäköala ja saunaosasto nostavat jo pienen kaksion hinnan uuden omakotitalon tasolle! Ja siitä huolimatta ei asuntonsa kattoa, lattiaa ja seiniä edes omista, vaan vain asunnon hallintaan oikeuttavan osakekirjan!

Vammala on aina ollut kokoonsa nähden varsin kaupunkimainen paikka, kiitos kauppalamenneisyyden ja pitkän historian tärkeänä kauppapaikkana Vammaskosken ikiaikaisella ylityspaikalla. Kaupunkimaisten piirteiden edelleen kehittämisen kannalta on hyvin tärkeää, että keskusta pysyy jatkossakin asuttuna ja uusille kerrostaloille löytyy tilaa ja ymmärrystä. Pari uutta “tornitaloa” Kymppikorttelissa ei vielä riitä, ei ainakaan laskemaan neliöhintoja sellaiselle tasolle, että myös lapsiperheet kiinnostuisivat keskustassa asumisesta. Keskustaan tulisikin kaavoittaa lisää uusia kerrostalotontteja ja rakentaa sellaisia uudiskohteita, joissa on runsaasti suuria asuntoja. Vasta kun isot kerrostaloasunnot ovat kilpailukykyinen vaihtoehto laitakaupungin pakettitalolle voi keskusta vetää puoleensa myös lapsiperheitä. Toinen asia on sitten se, missä määrin lapsiperheissä opitaan arvostamaan keskusta-asumista. Sitä helpommin opitaan, mitä houkuttelevammaksi keskusta-asumisen vaihtoehto muodostuu.

Sastamalan keskustasta ei voi kehittyä todella elinvoimaista 2000-luvun “urbaania” miljöötä, elleivät myös lapset, nuoret ja heidän vanhempansa koe sitä omakseen. Ainakin pitää miettiä kaikki mahdolliset konstit, joilla myös nuorempi väki saataisiin asumaan keskustan kortteleihin. Ja myös ne konstit, joilla estetään keskustan kauppojen ja palveluiden näivettyminen. Pelkästään ikäihmisten tai kulttuuritarjonnan varaan ei voi rakentaa. Jokaisen ikäluokan ja sosiaalisen ryhmän jokapäiväinen aktiivinen läsnäolo on tarpeen. Ketään ei tule syrjiä, kun keskustaa kehitetään. Ainakaan ei pidä ajatella niin, että keskustan asukkaiden rauhan turvaamiseksi nuoret ja muut “ulkopuoliset” tulisi hätistellä loitommalle.

Jos ja kun kerran ollaan kaupungin keskustassa, tulee myös ajatella kuin kaupungin keskustassa: keskusta kuuluu kaikille! Toivottavasti mahdollisimman moni voi ja haluaa sinne myös muuttaa. Siis, paljon uusia kerrostaloja Sastamalan keskustaan Vammalassa!

Virittäytyminen uimareissun tunnelmiin alkoi oikeastaan jo edellisenä iltana pakatessani reppuuni uimavarusteita ja muuta tarpeellista, kuten hyvää lukemista. Halusin hypätä pyöräni selkään heti kukonlaulun aikaan. Reipas pyöräily pitkin kevyenliikenteenväylää Stormista Rautavedenkadulle tarjosi nautinnollisen aloituksen riemukkaaseen päivään. Nautinnolliselta tuntui myös siirtyä kirpeästä pakkasilmasta uimahallin viihtyisiin sisätiloihin. En malttanut heti mennä pukuhuoneen puolelle, vaan istahdin ensiksi yhdelle aulan lepotuoleista voidakseni nauttia sydäntalvellakin kukoistavista sisääntulotilan viherkasveista. Vielä runsaammin vihreää iloa on tarjolla kahvilan vieressä sijaitsevassa talvipuutarhassa. Kuivan pakkasilman jälkeen tuon mainion ansarin kosteanmuheva mikroilmasto tuntuu keuhkoissa todella hyvältä.

Niin aamuvirkku en sentään ole, että voisin ylpeillä olleeni päivän ensimmäinen asiakas. Parikymmentä todellista varhaista lintua – oikeastaan kalaa! – oli jo suorittanut heti aamukuudelta alkaneen uintiurakkansa. Nyt nämä varhaisen polskuttelun energisoimat kelpo kuomat olivat siirtymässä töihinsä ja muihin puuhiinsa ja samalla tartuttamaan hyväntuulisuuttaan kanssaihmisiinsä. Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan ja ulkona kylmää ja pimeää, aulassa, kahvilassa ja pukuhuoneissa kävi iloinen puheensorina kuin auringonpaisteisella kesätorilla. Ei ihme, että moni paikallinen työnantaja on lunastanut palkollisilleen uimahallin vuosikortin. Pienen kunnallispoliittisen väännön jälkeen yhteisiä varoja on puolestaan osoitettu työttömien ja muiden vähätuloisten kuntalaisten uimanautintoihin. Kaukaa viisas ratkaisu kerta kaikkiaan!

Uima-asua pukiessani päätin yrittää “lipposia” eli suoriutua tuhannesta metristä alle kahdessakymmenessä minuutissa. Ennen kuntouintiin varatulle radalle siirtymistä vetristelin lihaksiani saunan leppeissä löylyissä. Vaikka en olekaan sähkösaunojen ystävä, on myönnettävä, että uimahallimme tunnelmallisesti valaistu ja hyvän ilmastoinnin ansiosta happirikas löylyhuone pärjää vertailussa lähes mille tahansa puulämmitteiselle saunomispaikalle. Eikä vähiten siksi, että lähes aina lauteilla on luvassa leppoisaa juttuseuraa. Nyt sitä oli tarjolla enemmänkin, sillä heti jälkeeni löylyn lämpöön nousi toistakymmentä mouhijärveläistä ikämiestä – kiitos viikoittaisten bussikuljetusten Mouhijärveltä ja muilta kulmilta Vammalaan uimahallille. Äijän kuin äijän täytyi myöntää, että kaupungin keskustaan rakennettu uimahalli ei olekaan koitunut pelkästään vammalalaisten iloksi ja huvitukseksi, kuten moni aikoinaan epäili. Monelle mouhijärveläisellekin reissu Vammalaan on viikon huippuhetki, johon sisältyy uimailun ja muun kuntoilun lisäksi hilpeää seuranpitoa paitsi oman seurueen myös paikkakunnan muista osista saapuvien kuntalaisten kanssa. Sastamalan uimahalli on yhdessä jaettua sastamalalaisuutta parhaimmillaan!

Lipposteluni eivät menneet aivan nappiin (aika painui reilusti päälle 20 minuutin), mutta nautintojeni määrää tämä ei mitenkään vähentänyt. Siirryin lämpimän veden altaaseen, jossa voi lihaksia rentouttaessaan samalla ihailla uimahallin rannanpuoleisen suuren panoraamaikkunan takana avautuvaa talvisen auringon kirkastamaa kansallismaisemaa tai vaikka seurata sitä kuinka todelliset vesipedot suuntaavat kulkunsa uimahallin saunojen lämmöstä Laiturikahvilan viereissä sijaitsevalle avanto- eli kylmäuintipaikalle. Kiitos kahvilanpitäjän kanssa harjoitetun yhteistyön komeilla laitureilla on tarjolla kolme kylpytynnyriä. Niiden alla roihuaa lämmittävä tuli ainakin kolmesti viikossa.

Lämminvesialtaassa seuraani liittyi eräs ystäväni, joka on toipumassa rankoista hoidoista, joita hän on saanut sairastuttuaan runsas vuosi sitten syöpään. Uiminen ei toki vakavaa sairautta yksin taltuta, mutta tarjoaa oivan kuntoutuskonstin. Parasta on kuitenkin se elämänriemuinen tunnelma, jota uimahallimme tarjoaa runsaskätisesti aamuvarhaisesta iltamyöhään. Myös vertaistukea on tarjolla, sillä moni paikallinen potilasjärjestö on omaksunut uimahallikäynnit kiinteäksi osaksi virkistystoimintaansa. Saatoinpa itsekin pikkuriikkisen edistää ystäväni toipumista, sillä pieni rupattelutuokiomme lämmitti kummankin mieltä siinä missä lämmin vesi teki hyvää luita ja ytimiä myöten.

Potilasjärjestöjen lisäksi lukuisat muut sastamalalaiset yhdistykset ja seurat ovat ottaneet uimahallin omakseen. Moni yhdistys pitää uimahallin kahvilan tilavaa Akvaariokabinettia kokoontumispaikkanaan. Kokouksen jälkipuinti tapahtuu saunomisen ja uimisen merkeissä. Luonnollisestikin jokaisella urheiluseuralla on uimahallissa omat vuoronsa, sillä sopiihan uiminen peruskuntoharjoitteeksi lajiin kuin lajiin. Myös urheiluvammoista kuntoutumiseen vesi tarjoaa ihanteellisen lempeän elementin. Valepan pelaajien ja muiden paikallisten urheilijoiden toipuessa rasitusvammoistaan vesijuoksulla onkin aivan keskeinen asema.

Myös uimahallin avara ja valoisa kuntosali on saavuttanut suuren suosion. Moni sellainenkin kuntalainen, joka ei aiemmin ole voinut kuvitellakaan huhkivansa voimailulaitteissa on toden teolla innostunut lihaskuntoharjoittelusta. Itse olen käyttänyt uimahallin kuntosalia alusta saakka. Erityisen helpoksi asian teki se, että salin toiminnasta vastaa sama yritys, jonka Onkiniemenkadun varrella sijainneen salin asiakas olin jo ennestään. Uudet tilat uimahallilla ovat ainakin kolminkertaiset entisiin verrattuna. Lisäksi tarjolla on fysioterapiaa, hierontaa ja muita hoitomuotoja. Uimahallin vaikutuksesta sastamalalaisten kuntoiluinnostus on kohonnut sellaisiin mittoihin, että alan aikaisempien toimijoiden lisäksi asiakkaita on riittänyt myös uusille yrittäjille. Vähävaraisempikaan ei jää palveluista osattomaksi, kiitos yhteisistä varoistamme rahoitetun kuntosetelijärjestelmän. Kaupunginjohtaja Sallin ajatus Sastamalasta “pahoinvoinnin torjunnan paikkana” on nyt täyttä totta!

Siviileihin pukeuduttuani oli aika siirtyä kahvilan puolelle ja kaivaa luettavat esille. Kirjan kaupungissa kun ollaan, niin pitäähän sen näkyä myös paikallisessa uimalaitoksessa! Uimahallimme kahvila ei olekaan mikä tahansa kahvittelupaikka, vaan korkeatasoinen kirja- ja kulttuurikahvila. Siitä pitää huolen kirjastomme, jonka yksi suosituimmista toimipaikoista sijaitsee juuri uimahallilla. Päivän sanomalehtien lisäksi tarjolla on kelpo kattaus aikakauslehtiä sekä kauno- ja tietokirjallisuutta. Kahvilassa on myös muutama lepotuoli, joissa voi täydellistää lukuhetkensä nautinnon kuuntelemalla kuulokkeista mielimusiikkiaan. Myös sosiaalisempi kirjallisuuden harrastaminen on mahdollista, sillä joka toinen viikkoa Akvaariokabinetissa kokoontuu Sastamalan Opiston lukupiiri.

Iltapäivisin uimahallin kahvilassa käy todellinen vilske. Siitä pitävät huolen lähikouluista vapautuvat oppilaat. Järjestyshäiriöitä ei ole juuri esiintynyt, sillä alusta saakka kaikille on ollut kuin itsestäänselvyys, että Sastamalan uimahalli on jokaiselle kuntalaiselle yhtä lailla kuuluva yhteinen tila. Uimahallin kahvilassa ja muissa tiloissa voikin todistaa riemastuttavia kohtaamisia nuorempien ja vanhempien sastamalalaisten välillä. Tässäkin suhteessa uimahallimme on kunnan erilaisia asukkaita yhdistävä “tosisastamalalainen” tekijänä. Eikä vain sastamalalaisia yhdistävä tekijä!

Tuskinpa kukaan osasi ennustaa, että uimahallimme vetäisi magneetin lailla puoleensa myös vieraspaikkakuntalaisia. Samalla hallista on muodostunut Marttilankadun Kirjakorttelin merkittävä osatekijä. Yllättävän moni muualta tuleva kirjan ja kulttuurin harrastaja on osoittautunut myös kylpemisen ystäväksi. Sastamalaan tullaan kauempaakin viettämään yhdistettyä kirja- ja uintipäivää. Osa matkalaisista myös majoittuu paikkakunnalla voidakseen kaikin puolin nauttia Kirjakaupungin ainutkertaisesta tunnelmasta, jonka perustana on ammoisten roomalaisten – todellisen kylpyläkulttuurikansan! – vankka viisaus Mens sana in corpore sano / Terve henki terveessä ruumiissa.

Kellon lähestyessä yhtätoista oli aika sulkea lukemani kirja ja päättää tämänkertainen uimahallikäyntini. Eläkeläisryhmätkin tekivät lähtöään, sillä seuraavien tuntien ajan uimapaikkoja kansoittaisivat koululaiset opettajineen. Sastamalalaisten lasten ja nuorten keskuudessa uiminen onkin tosi suosittu harrastus – sunnuntaiaamun vauvauinneista teini-ikäisten kilpauinteihin ja rentoihin allasbileisiin saakka. Vastikään aloittanut Sastamalan uimaseura on vetänyt satamäärin nousevaa polvea uimaharrastusten pariin, mutta ei aikuisten kuntouintijaostonkaan tarvitse väen vähyyttä valitella. Itsekin aion kohentaa selvästikin vajavaista uintitekniikkaani itsensä Jani Sievisen piakkoin vetämällä uimahallin viikonloppukurssilla. Eiköhän sen jälkeen myös lippostelujeni kahdenkymmenen minuutin haamuraja tule kirkkaasti alittumaan!

Sastamalan uimahallista poistui onnellinen mies. Uimahallimme on todellinen hyvinvointikeskus, ei vain “halli”, joka olisi rakennettu muutaman uimaradan katteeksi. Sastamalan uimahalli hoitaa ja hellii ihmisyksilöä joka tasolla: fyysisesti, henkisesti, sosiaalisesti, kulttuuriolentonakin. Siksi on aivan oikein, että uimahallimme seinässä lukee suuren kissakalan korkuisin kirjaimin

                                                 K I R J A K A U P U N G I N   H Y V I N V O I N T I K E S K U S

Aisteja turruttava mediapauhu ei ole hyväksi sivistykselle. Lyhytnäköinen hyötyajattelu ja kapeakatseinen voitontavoittelu ja tulosvastuullisuus näivettävät sivistyksen. Kiire, hätä ja hoppu estävät tehokkaasti ihmisyksilön sivistyspyrkimyksiä. Armoton kilpailu työpaikoista, häikäilemätön vallan- ja voitontavoittelu ja ihmisten välineellinen suhtautuminen toinen toisiinsa ovat myrkkyä sivistykselle. Onhan sivistys myös myötätuntoista, avuliasta ja kunnioittavaa suhtautumista kanssaihmisiin.

Sivistystä täytyy vaalia, kehittää ja uudistaa ajan vaatimusten mukaan. Jos ajan suunta on pois sivistyksestä, sivistyksen tehtävänä on vastustaa tällaista kehitystä. Sivistys on tarpeen varsinkin silloin kun se on ahtaalla. Sivistyksen vaaliminen edellyttää sivistystä. Sivistystä on ymmärrys sivistyksen tärkeästä merkityksestä inhimillisessä (huom!) elämässä. Sivistys ei kuitenkaan edellytä korkeaa koulutusta, eikä ole sama asia kuin kirjasivistys. Koulutus voi aivan hyvin toimia myös sivistystä vastaan. Silloin koulutus ei avarra koulutettavan näköaloja ihmiselämään, ei kehitä monipuolisesti koulutettava inhimillisiä kykyjä, ei anna aineksia hyvään elämään, itsenäiseen mielipiteen muodostukseen, moraalisessa mielessäkin kelvolliseen toisten ihmisten ja muiden elävien olentojen kohtaamiseen – sydämen sivistykseen!

Sivistys on sivistyksen paikkoja, tiloja ja tilaisuuksia, joissa ihmiset voivat kohdata toisensa humaanin kanssakäymisen merkeissä ja voivat yhdessä luoda itsestään monipuolisesti sivistyneitä inhimillisiä olentoja. Monipuolinen sivistys merkitsee inhimillistä kasvua. Sivistyksen kasvuvoimia ovat tiedot, taidot, taiteet; eettiset, moraaliset ja yhteiskunnalliset pohdiskelut; mielen ja kehon monipuolinen harjoittaminen; avoin ja utelias suhtautuminen tuttuun ja vieraaseen; luonnon ja kulttuurin rikkauden vaaliminen; perinteiden kunnioittaminen mutta myös innokas uusiin virtauksiin tutustuminen.

Miten vaalia sivistystä Sastamalassa? Vastaus kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään: Sastamalan Opistossa! Sen opetustarjonta kattaa kaikki inhimillisen sivistyksen perustekijät. Kukin voi muodostaa niistä itselleen mieluisan sivistyskattauksen. Vaikkapa näin: Kirjallisuutta Pukstaavin tai kirjastojen lukupiireissä, ranskan kieltä Mouhijärven Uotsolassa, kehon hallintaa ja rentouttavaa venyttelyä Keikyän Pehulassa, ruokakulttuuria Kiikoisten seurantalolla, keramiikkaa ja muita käden taitoja Vammalan Uosson pajassa, luovaa kirjoittamista Suodenniemellä, yhteyksiä ympäri Eurooppaa Sastamalan Opiston kansainvälisten hankkeiden puitteissa, jne., jne.

Tarjolla on 500 kurssia ja 24.000 tuntia opetusta. Siis lähes saman verran tunteja kuin Sastamalassa on asukkaita!

Sastamalan Opisto on muiden suomalaisten kansalais- ja työväenopistojen lailla sivistyksen paikka parhaasta päästä. Missään muussa oppilaitoksessa sivistystä ei vaalita niin monipuolisesti kuin kansalaisopistossa. Monipuolisen sivistyksen kannalta kansalaisopistot ovat vertaansa vailla. Suomalaisessa kulttuurissa kansalaisopistojen merkitys vertautuu peruskouluun ja kirjastolaitokseen. Jos metsät ovat Suomen arvokkain luonnonvara, niin kansalaisopistot ovat maan arvokkainta sivistysomaisuutta. Kiitos jokamiehen oikeuksien, jokainen voi nauttia suomalaisista metsistä. Kiitos valtion ja kuntien tuen, jokainen voi nauttia suomalaisten kansalaisopistojen tarjoamasta sivistyksestä. Kiitos sivistyneiden suomalaisten, joka kunnassa toimii kansalaisopisto.

Sastamalan Opisto on nimeään myöten sastamalalaisuuden edelläkävijä. Lähes jokaisena syys-, talvi- ja kevätpäivänä opiston kurssit saattavat kuntalaisia yhteen sivistyksen merkeissä. Moni käy vain oman kulmakuntansa kursseilla, mutta yhä useampi on myös oivaltanut sen ilon, minkä jollakin toisella Sastamalan kulmalla – tai peräti Kiikoisissa ja Laviassa – järjestetty kurssi voi tarjota, kun voi ikään kuin bonuksena tutustua uusiin ihmisiin yhteisen sivistysharrastuksen merkeissä. Sastamalan Opisto onkin merkittävä ja edellä käyvä Sastamalan asukkaita todella yhdistävä “aitosastamalalainen” tekijä.

Matkat toki lisäävät kustannuksia, mutta niitä voi alentaa käyttämällä polkupyörää tai järjestämällä kimppakyytejä. Polkupyörä tarjoaa vielä yhden lisäbonuksen: kunnonkohotuksen ja antoisan suhteen ympäröivään luontoon ja maisemaan.

Sastamalan opiston omistaa Sastamalan kaupunki. Kiikoinen ja Lavia ovat mukana yhteistyösopimuksella. Kaikki suomalaiset veronmaksajat osallistuvat rahoitukseen valtionavun välityksellä. Rahoituspohja on hyvä, mutta lisä ei olisi pahasta. Silloin lukukaudet voisivat olla pitempiä, ehkä voitaisiin saada aikaan myös kesälukukausi. Työnantajien sponsorirahat olisivat vallan mainio asia. Myös työnantajille, sillä virkeät ja monipuolisesti sivistyneet työntekijät ovat toki oivallisia työntekijöitä. Sastamalan Opisto ei ole mitenkään vähäinen työhyvinvointia edistävä tekijä. Ja ovathan mielenvirkistys ja itsensä kehittäminen tärkeitä asioita myös niille, jotka eivät syystä tai toisesta ole mukana työelämässä.

Sastamalan Opiston vaaliminen on sivistyksen vaalimista – sivistyksen vaaliminen on Sastamalan Opiston vaalimista. Mitä ahtaammalla sivistys on, sitä suurempi syy on panostaa Sastamalan Opistoon, Sivistys-Sastamalan perustekijään! Vastuu ei ole vain kunnalla ja muilla opiston suurilla rahoittajilla, vaan jokaisella sastamalalaisella. Mitä enemmän opiston kurssit vetävät väkeä, sitä suotuisammin voi ja kehittyy paitsi Sastamalan opisto ennen muuta sastamalalainen sivistys ja sen myötä yleinen hyvinvointi Sastamalan lähes 25.000 asukkaan keskuudessa!

Päivän luennoitsijalle, valtakunnantason suomen kielen historian tutkijalle, oli selvää, ettei Sastamala ole mikä tahansa pikkukaupunki, vaan suomalaisen kirjallisuuden merkkipaikka mouhijärveläisestä Johannes Paulinus Lillienstedtistä (1655-1732), Anders Lizeliuksesta (1708-1795), Tuomas Ragvaldinpojasta (1724-1804) ja Antero Wareliuksesta (1821-1904) Mauri Kunnakseen ja muihin paikkakunnalta kotoisin oleviin tai täällä peräti kirjoittaviin nykykirjailijoihin.

Häkkinen oli tietenkin selvillä myös siitä, että hänen oman oppituolinsa, suomi ja sen sukukielet, ensimmäinen haltija oli ollut tyrvääläinen Heikki Ojansuu (1873-1923) – Agricola-tutkija hänkin. Tyrvääläistä juurta ovat myös Turun yliopiston entiset suomen kielen professorit Niilo Ikola (1883-1971) ja poikansa Osmo Ikola (synt. 1918). Matka Varsinais-Suomen Turusta historialliseen Satakuntaan onkin myös matka läpi suomen kirjakielen ja kirjallisuuden ydinalueiden.

Tuskinpa kuitenkaan Häkkistä veti Sastamalaan vain paikkakunnan menneisyys. Epäilemättä hän halusi tulla nimenomaan Pukstaaviin, ainoaan suomalaiseen kirjan museoon! Pukstaavi jos jokin onkin elävä todiste siitä, ettei Sastamala ole mikään vähäinen pikkupaikkakunta, kun puhutaan kirjoista ja kirjallisuudesta. Lisätodistusta valtakunnantasoisesta painoarvosta tarjoavat Suomen vanhan kirjallisuudenpäivät tai liike-elämän puolella tiedekirjallisuuden merkittävä painotalo Vammalan kirjapaino tai kirjallisuuden harrastajien arvostama Tyrvään kirjakauppa Kirjakellareineen tai paikkakunnan korkeatasoinen kirjansidonnan opetus tai Herra Hakkaraisen talo Pukstaavin naapurissa.

Pukstaavi on todellinen uroteko – mutta myös uhkarohkea yritys luoda vain vähän yli kahdenkymmenentuhannen asukkaan pikkukaupunkiin valtakunnallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittävä kirjan keskus museoineen. Sellainen ollakseen, Pukstaavin tulee vuodesta toiseen pystyä vetämään sakealti väkeä maan ääriä myöten. Ei riitä, että näyttelyt, esitelmät ja muut tapahtumat ovat valtakunnallista huipputasoa, ellei niihin osallistua väkeä kaikkialta Suomesta. Pelkästään paikkakunnan omien asukkaiden varaan toimintaa ei voi eikä tule rakentaa, vaikka heidätkin on saatava aktiivikävijöiksi. Eikä sekään riitä, että muualta tullaan vain kerran Pukstaaviin, mutta siinä kaikki. Pukstaavista on tultava suomalaisten kirjallisuuden harrastajien kantapaikka, luokkaretkien suosikkikohde, lomailijoiden uteliaisuuden aihe – eikä vain kesäsesongin aikaan.

Varsinkin Pukstaavin näyttelytoiminta on haasteiden edessä. Näyttelyiden on oltava niin kiinnostavia, ainutkertaisia ja tasokkaita, että ne houkuttelevat aina uudelleen matkustamaan Sastamalaan. Pelkästään perusnäyttelystä ei tähän voi olla. Siksi on panostettava vaihtuviin näyttelyihin, tapahtumiin ja tapahtumasarjoihin.

Jos Pukstaavi onnistuu vuodesta toiseen vetämään sakealti väkeä kauempaakin, on myös hyvä maine oman paikkakunnan asukkaiden keskuudessa helppo varmistaa. Kukapa ei kannattaisi sellaista, mikä houkuttelee vierasta väkeä paikkakunnan palveluiden ja nähtävyyksien äärelle. Hölmömpikin ymmärtää, että vieraat käyttävät myös paikkakunnan kauppoja ja ravintoloita sekä samalla tutustuvat muihinkin nähtävyyksiin kuin Pukstaaviin.

Puolitiehen ei voi jäädä. Pukstaaviin on panostettava täysillä – tai sitten koko hanke on ajettava alas ennen kuin tappiot romuttavat koko Kirja-Sastamalan maineen liian monen kuntalaisen silmissä. Rohkeus ei saa pettää, eikä riskejä voi karttaa. Rohkeudesta kertookin pyrkimys kehittää Marttilankadun miljööstä kokonainen Kirjakortteli. Sellainen edellyttää myös Pukstaavin tontilla sijaitsevan tornihuvilan kunnostamista sekä Hakkaraisen talon näyttelyn ja toimintamuotojen rohkeaa uudistamista. Myös Rautaveden rantaan olisi kehiteltävä tapahtumia ja toimintaa. Joku esitti Viikinkilaivaa – ei hullumpi idea!

Monipuolinen, yllättävä ja kiehtova Kirjakortteli voisi todenteolla vetää ihmisiä Sastamalaan. Pelkkä Pukstaavi siihen tuskin riittää, mutta ilman kukoistavaa Pukstaavia kirjakorttelista on turha haaveilla.

Kuten sanottu, riskit ovat suuret. Ovatko ne liian suuret? Vain aika näyttää, on väärä vastaus. Oikea vastaus syntyy vain tekojen myötä. Oikeita tekoja ovat riskinottoa kaihtamattomat mutta viisaasti harkitut teot, joilla Pukstaavista, Kirjakorttelista ja koko Kirja-Sastamalasta rakennetaan ulkomaita myöten kävijöitä houkutteleva ainutkertainen paikka.

Nyt jos koskaan olisi oikea aika tehdä Vammalan lukiosta kirjallisuuspainotteinen oppilaitos. Silloin ei paikkakunnan kulttuurinälkäisten koululaistenkaan tarvitsisi enää haikailla Tampereen ja muiden paikkakuntien lukioihin. Ainakin yhtä hyvää, mutta vielä omaperäisempää olisi tarjolla Marttilankadun varrella, Kirjakorttelissa!

Kirjallisuuslukiossa ei olisi vain tavallista enemmän äidinkielentunteja, vaan mahdollisimman laajaan kirjallisuuden käsitykseen perustuva kirjallisuuden opetus läpäisi koko opetussuunnitelman. Mediat, sähköiset viestimet, tietokirjallisuus, luonnontieteellinen kirjallisuus ja inhimillinen kommunikaatio ylipäänsä kuuluvat kaikki tyynni “kirjallisuuden” laajaan tulkintaan. Sastamalassa jos jossakin myös lukio voisikin olla juuri kirjallisuuslukio. Lisuketta opintoihin voisi myös tarjota yhteistyö kirjansidonnan opetuksen tai paikallisten painotalojen suuntaan.

Pukstaavin kevät on lupaava. Helmikuun lopulla aukeaa eduskunnan kirjaston tuottama Kirja ja politiikka -näyttely, kirjailijavierailujen sarja käynnistyy, Häkkisen esitelmä saa jatkoa kirjahistorioitsijoiden Anna Perälän ja Tuija Laineen esitelmistä, ja tarjolla on kirjallisuusaiheisia elokuvailtoja sekä lukupiiritoimintaa. Toivottavasti helmikuussa aloittava uusi ravintoloitsija onnistuu nostamaan Pukstaavin kahvilan muun talon korkealle tasolle. Kirjakorttelin suunnitelmat lienevät vielä varsin keskeneräisiä, mutta ilman suuria odotuksia niihin ei voi olla suhtautumatta. Vähään tai keskeneräiseen tyytyminen ei nyt ole mikään vaihtoehto!

Aisti-iloja on tarjolla myös sisätiloissa. Varsinkin lainaussali on kosolti mielihyvää suova tila. Syntyvä vaikutelma on avara ja lämmin. Kirjahyllyt eivät ole raskaita ja kulmikkaita umpihyllyjä, vaan pyörillä varustettuja sieviä mööpeleitä, jotka on kätevä siirtää syrjemmälle vaikkapa konsertin tai esitelmätilaisuuden tieltä. Esityksestä nauttiessaan yleisö voi samalla ikään kuin ohimennen seurailla lasiseinän toisella puolen avautuvan pihamaan elämää.

Mouhijärven kirjasto on kuin luotu musiikkiesityksiä varten. Kirjastoaan tarmokkaasti johtavan Eilamarjatta Vasaran mukaan konsertteja onkin järjestetty silloin tällöin, ei ehkä kuitenkaan aivan lähiaikoina. Voin hyvin kuvitella, että varsinkin hienovarainen kamarimusiikki soisi kirjastossa todella täyteläisesti, vaikkakin lasiseinä saattaa olla akustisesti turhan kova heijastuspinta.

Mouhijärven Kamarimusiikki! Läpi vuoden kerran kuukaudessa kamarimusiikki-ilta kirjastossa ja kerran vuodessa suurempi tapahtuma, jolloin Mouhijärvi olisi Sastamalan keskuspaikka, jonne virtaisi väkeä lähiseudulta ja kauempaakin.

Toki Sastamalan pääkeskusta on Vammalassa, mutta elämää on ja tulee olla muuallakin. Huonoimmassa tapauksessa tapahtumat ja toiminnat keskittyvät yhä enemmän Vammalaan, parhaassa tapauksessa kunnan “keskusta” vaihtelee myös sen mukaan, missä jotakin merkittävää tapahtuu. Siksi on hyvin tärkeää, että Sastamalassa panostetaan toden teolla mahdollisimman monen kylän ja muun taajaman tapahtumien ja muiden toimintojen kehittämiseen. Mitä vähemmän Sastamala on Vammalakeskeinen paikkakunta sitä paremmaksi muutkin kuin vammalalaiset voivat Sastamalan kokea.

Oikea tapa ei ole kuitenkaan se, että kunnan virkamiehet järjestäisivät paikallisten puolesta tapahtumia, vaikka toki tällaistakin voi tapahtua. Tärkeintä on se, että toiminta lähtee paikallisista, mutta heille on tarjolla kaikki mahdollinen kunnan “virallinen” tuki ja sen lisäksi myös yksityistä “sponsorirahaa” paikkakunnan elinkeinoelämältä. Paikallisten aktiivien ansiosta ovatkin syntyneet ja kukoistukseen nousseet niin Sastamala Gregoriana kuin edesmennyt Vesilahden Rämsöön Kovan teknolokian päivät. Miksei yhtä lailla voisi syntyä Kiikan rock-tapahtuma “mestariluokkineen”, taiteellisena johtajana kiikkalaisjuurinen Jonne Aaron? Tai vaikka Suodenniemen erä- ja retkeilypäivät, jonka järjestelyihin osallistuisivat paikallisten aktiivien lisäksi kaikki asiasta kiinnostuneet paikkakuntalaiset? Ainakaan suodenniemeläisissä metsämaastoissa ja luonnonmaisemissa hienoine reitteineen ei ole valittamista. Entä mitä kaikkien yhteiseksi iloksi on keksitty tai voitaisiin keksiä vaikkapa Sammaljoella, Illossa, Keikyässä, Palvialassa, Putajassa?

Sastamalan laajuus voi olla myös sen vahvuus. Kuntalaisen ei ole pakko tyytyä vain oman kulmakuntansa tapahtumiin, vaan hän voi nauttia myös muiden kulmakuntien tarjonnasta. Sitä vain täytyy saada enemmän aikaiseksi. Se onnistuu, mikäli mahdollisimman moni sastamalainen osallistuu muidenkin kuin oman alueensa yhteiselämään. Silloin voi oivaltaa, että mistä tahansa Sastamalassa voi löytää mukavaa ja samanhenkistä seuraa!

Jos Vammalassa asuva tykkää vaikkapa jumpata, niin sitä voisi olla antoisa harrastaa vaikkapa Sarkia-lukiolla Kiikassa tai Pehulan koululla Keikyässä. Kiikkalainen voisi saada elämäänsä iloa ja sisältöä myös osallistumalla Mouhijärvellä kokoontuviin Sastamalan opiston piireihin. Matkaa ja matkakuluja toki kertyy, mutta vastineeksi voi solmia tuttavuuksia samanhenkisten mouhijärveläisten kanssa. Moiset rajanylitykset ovat paitsi omalle mielelle hyväksi myös koko Sastamalan parhaaksi. Aloitukseksi suosittelen iltaretkeä kirjastoon Mouhijärvelle!

Onneksi on olemassa myös toinen Sastamala. Matka sinne on olemattoman lyhyt. Siitä huolimatta toinen Sastamala on aika ajoin itse kultakin kadoksissa. Se katoaa näköpiiristämme juuri silloin kun pakko, rasitus ja tylsyys saavat vallan. Siitä ei ole tietoakaan, kun ensimmäisen Sastamalan “vakavat asiat” tuntuvat olevan koko elämä, kun elämässä ei tunnu olevan kuin yksi puoli, vakava puoli.

Missä on Toinen Sastamala? Itse olen löytänyt sen Stormin ja Vammalan väliseltä kevyenliikenteenväylältä, Kiikan ja Mouhijärven kirjastoista, Otamuksen Tilan kierrokselta, Sastamalan opiston venettelytunnilla Pehulan koululta, Stormin monipalvelukeskuksen voimistelusalin kiertoharjoitteluryhmästä, Pukstaavista ja sen puutarhasta,  kuntosaliltani Onkiniemenkadun varrelta, Karkun ja Suodenniemen metsäpoluilta, Kaalisaaren uusien valojen loisteessa, Hannu Moilasen valokuvanäyttelystä Jaatsilla, ikkunattoman lounaspaikkani leppoisasta tunnelmasta, Kirjakellarin rauhasta, Vanhan kirkon sisuksista ja pihamaalta sekä yllättävän monesta muusta paikasta.

Toisessa Sastamalassa elämä tuntuu täysipainoiselta. Siellä koemme olemisen ja elämisen riemua ja osoitamme parhaita puoliamme toinen toisillemme. Siellä olemme tyytyväisiä ja onnellisia, mielemme ja kehomme on tasapainossa, elämä on tässä ja nyt.

Toisessa Sastamalassa ei tunneta säävarauksia. Itselleni on silkkaa nautintoa juosta ja ajaa pyörällä yksikseen viimassa ja räntäsateessa pitkin kevyenliikenteenväyliämme. Luonnonvoimien tarjoama vastus tuntuu hyvältä sekä kehossa että mielessä. Hyvältä tuntuu myös silloin kun aurinko paistaa ja käveleviä, juoksevia, pyöräileviä ja rullaluistelevia hyväntuulisia ihmisiä tulee vastaan tuon tuostakin. Tällaisia sastamalalaisia tapaa myös jumpissa ja kuntosaleilla, opintopiireissä ja muissa harrastuksissa.  Harjoitukset rasittavat, mutta niiden kestäessä yhä useampi muuttuu yhä mukavammaksi kelpo kuomaksi. Endorfiini on tehnyt tehtävänsä.

Mielihyvän tuottajat olivat liikkeellä myös Hannu Moilasen näyttelyssä viime syksynä. Kuvat Sastamalasta ja muusta maailmasta heijastivat valokuvaajamme elämänmyönteisen ja luonnonrakkaan näkemyksen katsojaan. Sama pätee Pukstaaviin. Kirja yhdistää kävijän monivuosisataiseen eurooppalaiseen, suomalaiseen ja sastamalalaiseen menneisyyteen. Tuntuu hyvältä, kun menneet ajat heräävät eloon ja tuovat syvyyttä nykyhetkeen. Tällaisista kokemuksistani kerron kernaasti lisää tulevissa kirjoituksissani.

Toisessa Sastamalassa ei ole kysymys vain “vapaa-ajasta”, toipumisesta tai “työkyvyn ylläpitämisestä” jaksaakseen jälleen puurtaa “ensimmäisessä Sastamalassa”. Kysymys on itse elämästä! Luulenpa, että toisessa Sastamalassa tapaa onnellisia ja hyväntuulisia ihmisiä juuri siksi, että näissä paikoissa ihmiset saavat toteuttaa ja kehittää itseään omassa rauhassaan ja yhdessä muiden kanssa. Elämä tuntuu hyvältä.

Mitä raskaampaa “vakava” elämä ensimmäisessä Sastamalassa on sitä riemukkaammin yhä useampi hakeutuukin mielelleen, keholleen ja sosiaalisille olemiselleen suotuisaan ensimmäiseen Sastamalaan pariin – siis ihmiselämään parhaimmillaan ja täyteläisimmään. Toinen Sastamala onkin kaikkein tärkein Sastamala. Koitukoot siis toisinaan raskas ja tylsä mutta vääjäämätön puurtamisemme ensimmäisessä Sastamalassa toisen Sastamalan parhaaksi, oman ja yhteisen elämämme parhaaksi!

Empimättä vastasin myöntävästi Alueviestin kutsuun ryhtyä kirjoittamaan blogia lehden uudistuneelle sivustolle. Päätoimittaja pyysi lyhyttä esittelyä ja kuvausta tulevista blogisuunnitelmista. Kirjoitin seuraavan tekstin, joka toimikoon myös ensimmäisenä blogitekstinäni. Tarkoitukseni on kertoa retkistäni Sastamalaan ja kannustaa ideoimaan “sastamalalaisuutta” luovassa ja innostuneessa hengessä!

Mikko Lahtinen,

yliopistonlehtori Sastamalan Stormista

Olen ihminen ja kotini on Maaksi kutsuttu pieni taivaankappale. Sitten tulevat Eurooppa, Suomi, Pirkanmaa, Sastamala ja Tyrvään Stormi. Viime mainitussa sijaitsee talo, jossa asun. Tyrvääläistä minussa on isäni sukujen puolelta kauemmaksi menneisyyteen kuin vanhoista kirkonkirjoistamme pystyy jäljittämään. En ole kuitenkaan paljasjalkainen tyrvääläinen, sillä isoisäni ja isoäitini halusivat avarampiin maisemiin ja itsellisempään elämään kuin mitä aikansa eläneen säätyvallan ahdistamalla paikkakunnalla oli tarjota pienten töllien jälkeläisille. He muuttivat Turkuun. Siellä syntyi isäni ja siellä synnyin minäkin. Vammalaan “palasimme” 60-luvun lopussa. Minusta tuli ennen muuta vammalalainen, 70-luvun vakaasti kehittyvän hyvinvointi-Suomen lapsi, jolla oli onni käydä kaikin puolin erinomaista Hopun koulua ja 80-luvun tullen Sylväätä ja sitten Vammalan lukiota. Syksyllä 1985 muutin Tampereella ja aloitin opintoni Tampereen yliopistossa. Olen opiskellut ja opettanut tässä opinahjossa koko aikuisikäni. Vuonna 2000 palasin jälleen Vammalaan. Minusta tuli stormilainen – ja vuonna 2009 sastamalalainen.

Kotiseutu on minulle tuiki tärkeä paikka, maisema ja asia, mutta sen rajat eivät noudata kylien ja kuntien rajoja. Toisinaan olen kuin kotonani vierailla mailla, sillä ihmisyys yhdistää minut muiden maanosienkin ihmisiin. Toisinaan koen olevani kuin vieraalla maalla, vaikka olisin kotona, sillä maailman joka kolkkaan riittää myös tympeää nurkkakuntaisuutta ja ilkeää omahyväisyyttä. Sastamala ei ole poikkeus. Ei onneksi siinäkään, että täälläkin kohtaa myös lumoavaa avarakatseisuutta ja lämpöistä mieltä. Näitä ihmisen parempia puolia yritän omassa elämässänikin vaalia – vaihtelevalla menestyksellä.
Voisin muuttaa muualle, mutta en halua, en ainakaan kovin usein, sillä viihdyn Sastamalassa, kotiseudullani. Mikä Sastamala on ja mitä se voisi olla? Tätä tulen tuumimaan tämän blogini kirjoituksissa. Sastamala on vielä alkutekijöissään, puhumattakaan “sastamalalaisuudesta”. Hyvä niin, sillä Sastamalan tulevaisuus on todellakin tehtävä! Oma periaatteeni on, että tulee olla vähintään kymmenen ideaa, mikäli aikoo luoda jotakin uutta. Olkoon tämä blogi myös sastamalaisuuden ideoinnin paikka. Mutta tulevaisuutta ei ole ilman menneisyyttä ja nykyisyyttä. Aionkin kirjoittaa myös retkistäni Sastamalaan ja sen nykyään määrittämän seudun menneisyyteen. Retkeni suoritan kävellen, juosten, polkupyörällä ja autolla sekä lehteä ja kirjaa nojatuolissani tai puutarhamme siimeksessä lukien. Mutta ei Sastamalaa ilman muuta maailmaa – hyvässä ja pahassa. Mitä voimme muilta oppia sitä täällä soveltaaksemme tai välttääksemme? Toivottavasti innostun – onnistun innostamaan! – myös tällaisiin pohdintoihin.

Ensimmäinen retkeni Sastamalaan on luettavissa ja kommentoitavissa heti vuodenvaihteen jälkeen – kuulumisiin!